Varasanat vaikenevat

Lukijoitta hyytyy virta
taantuu teksti vuotamasta
loppuu lysti laulelosta

Lukijoitaan kiittää peikko
luopuu pitkästä ilosta
jatkaa vain sanavaroja

Varasanat vaikenevat
odottavat innoitusta
mielen mustan muuttumista

Sade

Peikko seisoo sateessa. Se katselee maahan putoavia pisaroita ja näkee niiden mukanaan kantaman auringon kilon, joka leviää pisaroiden osuessa pärskähtäen maahan. Auringon kilon ilo kastelee peikon varpaat ja ne rupeavat venkoilemaan villisti.

Peikko tarttuu ensimmäiseen sadepisaraan ja kiskaisee siitä lujasti. Se kokeilee varpaillaan toista pisaraa ja astuu sen päälle. Askel askeleelta ja ote otteelta peikko kiipeää putoavia sadepisaroita myöden ylöspäin kohden sadepilveä.

Peikko istuu sadepilven päällä olevan järven rannalla huljutellen jalkojaan vuoroaan odottavien sadepisaroiden seassa. Aurinko paistaa lempeästi ja sadepisarat keräävät auringon hehkua kantamukseensa. Peikko nostaa järvestä sadepisaroita pilven reunalle, jossa ne ojentautuvat, pukeutuvat auringon hehkuun ja hyppäävät alas kohden maata. Osa pisaroiden keräämästä auringon paisteesta jää matkalle muodostaen kaikissa peikonhännän väreissä hehkuvan kaaren taivaalle.

Peikko antaa ajatustensa valua sadepisaroiden mukana pilven reunan ylitse. Raukeus ja hyvä mieli valtaavat peikon niin, että se sataa itsekin lähes huomaamattaan pisaroina maahan.

Peikkopisaroista kertyy peikkopuroja, jotka virtaavat ja peikkoutuvat kokonaiseksi peikoksi. Peikko nousee istumaan ja katselee miten sen varpaat virtaavat hiljaa paikalleen. Se ravistaa vieressä kasvavasta ikihongasta itsensä pisaroita ja nappaa kiinni ravistuksensa pudottaman oravan. Peikko kiertää oravan kuivaksi ja antaa sille taskustaan peikonpähkinän. Orava säksättää, nappaa pähkinän ja kiipeää takaisin puuhun.

Peikko puhaltaa huilustaan kesän ääninä soivia säveliä kulkiessaan metsässä levollisin askelin kohden luolaansa. Sen taskussa on pieni malja, joka on täynnä auringon kultaamia sadepisaroita.

Alkuperäinen

Kyyti

Mies on luvannut tarjota kyydin kun sitä on häneltä kyytiläisen puolesta pyydetty. Hän vilkuilee kelloaan, tahtoisi jo päästä liikkeelle.

Hiekka rouskuu kun nainen lähestyy ja tervehtii hymyillen miestä. Mies häkeltyy ja vastaa tervehdykseen, luulee, ettei nainen huomaa hänen hämmennystään. Nainen on kaunis ja sorja, ainakin puolet miestä nuorempi. Hänen hiuksensa ovat ruskeat ja lyhyet. Ne on kammattu siten, että ne näyttävät kampaamattomilta, luovat vaikutelman luonnollisuudesta. Vasemmalta korvalliselta nousee pystysuoraan valkea sulka. Silmien syvänruskeaa värikalvoa ympäröi virheetön valkuainen.

Aurinko on lämmittänyt auton kuumaksi. Ilmastointilaite tohisee ja tarjoilee viilennettyä ilmaa suuttimistaan. Mies tunnustelee naista sanoillaan, luotaa häntä kysymyksillään. Nainen vastaa, kertoo enemmän kuin on kysytty, jakaa ajatuksiaan ja arvojaan. Hän saa miehenkin avautumaan ja kertomaan itsestään, elämästään.

Naisen sanoissa mies kohtaa itselleen uuden maailmankuvan, joka on erilainen kuin mikään miehen aiemmin kokema. Hän haluaa siihen syvälle, ymmärrykseen saakka. Ajatukset yhtyvät ja luovat uutta. Matkaa on vielä jäljellä.

Nainen istuu levollisena kuljettajan vieressä. Hän katsoo suoraan eteensä, seuraa matkan etenemistä. Molemmat ovat vaiti. Maisemat ovat uusia vaikka moneen kertaan nähtyjä. Mies noudattaa kerrankin nopeusrajoituksia, sillä hän haluaa yhdessäolon hiljaisten hetkien jatkuvan.

Matka päättyy. Nainen nousee autosta. Hän kurkistaa miestä ilkikurisesti hymyillen, tietää selvästi mitä mies on hänen vieressään ajatellut. Hän nostaa kätensä kämmen miestä kohden, sulkee sen nyrkiksi ja avaa jälleen, sulkee ja avaa, vilkuttaa miehen pois elämästään.

Naisen lähdettyä mies jatkaa matkaansa. Keinotekoisesti viilennetyssä autossa hän koskettaa kädellään naisen viereiselle penkille jättämää lämpöä. Jalkatilaan jäänyt muisto naisen punaisiksi lakatuista varpaankynsistä iskee kujeillen silmää.

Alkuperäinen

Valkeakuulas

– Kaunista. Todella kaunista, toteaa nainen katsellessaan itseään peilistä ja kääntyillessään paikallaan nähdäkseen vartalonsa joka puolelta. – Tämä on paras tähänastisista.

– Haluaisitteko kokeilla vielä tätä? kysyy esittelijä kutsuen naista tulemaan lähemmäs. – Tämä on aivan uusi malli, jonka saimme vasta tänä aamuna.

Nainen noudattaa esittelijän kutsua ja lähtee katsomaan uutta mallia. Hänen paljaat jalkansa uppoavat pehmeään ruohomattoon ja katossa hehkuva aurinko hyväilee lämmöllään naisen täydellistä alastomuutta. Esittelijän ohjaamana nainen asettuu uuden peilin eteen ja tarkastelee siitä itseään.

– Tämä on jotenkin tarunomaisen eksoottinen ja samalla tavattoman länsimainen, sanoo nainen tehtyään pikaisen analyysin näkemästään. – Pidän tuosta läikehtivästä ihosta ja mantelisilmistä, mutta vartalon kaaret ovat kyllä liioiteltuja minun makuuni.

Nainen kääntyilee tarkastellen kuvaansa peilistä. Miettiväisen näköisenä hän palaa edellisen peilin ääreen ja tarkastelee vartaloaan sen kautta aiempaa kriittisemmin silmin. Käy vielä kurkistamassa uutuuspeiliin mutta palaa heti takaisin.

– Tämä on selvästi parempi, hän sanoo. – Voitko säätää ihonväriä hiukan täyteläisemmäksi?

– Oikeasti tähän vaaleaan malliin sopii kuulaus luontevammin, toteaa esittelijä. – Katsokaapas tätä.

– Ei ei ei. Pidän täyteläisestä ihonväristä. Noin, juuri tuosta. Otetaan vielä saman tien jokunen ikävuosikin pois... Nyt on hyvä. Otan tämän.

Esittelijä kehuu naisen tekemää valintaa. Hän ottaa peilin muotoileman ilmiasun ja auttaa naista vetämään sen ylleen. Nainen tunnustelee uutta itseään selkeästi mielihyvää tuntien. Sileän ihon kimmoisuus ja herkät aistimukset saavat hänet tuntemaan olevansa täynnä uutta elinvoimaa.

– Kaunista. Todella kaunista, hän toteaa hymyillen.

Alkuperäinen

Loppu

Mies kulkee yksinäisyytensä keskellä pitkin kaupungin sivukujia. Vastaantulijat väistävät miehen katsetta ja kiiruhtavat askeleitaan palauttaakseen etäisyystasapainon itsensä ja miehen välille. Mies painaa katseensa maahan. Hän on väsynyt yksinäisyytensä ja päättänyt lopettaa sen kertaratkaisulla.

Sivukadulla on varasto, jota kohden mies suuntaa askeleensa. Hänellä on kassissa mukanaan sopivaksi katsomansa köysi, jota hän tunnustelee kuin ennakoivaa mielihyvää tuntien. Mies työntää varaston oven auki ja astuu peremmälle kaivaen jo köyttä valmiiksi esille. Mies hymyilee.

– Herra on hyvä ja poistuu saman tien, tiuskaisee tiskin takana seisova virkailija.

– Minä vaan koiraa olisin...

– Ja mitähän herra koiralla tekisi? Ei niitä kaikille hampuuseille jaella edes löytöeläinkodista. Söisitte sen vielä, tai laittaisitte rukkaset siitä. Ei. Ei se käy. Herra on hyvä ja poistuu ennen kuin soitan poliisit.

– Kaveriksi minä sitä... otin jo narunkin mukaan, sanoo mies kaivaen kassiaan.

– Kuulkaas nyt herra, ei me voida kenelle tahansa koiraa luovuttaa. Ne eivät ole mitään leikkikaluja vaan eläviä olentoja. Me olemme täällä vastuussa siitä, että ne saavat arvoisensa kodin tai lopun.

– Saanko edes vähän taputtaa tuota pientä harmaata pörröistä...

– Herra poistuu nyt. Sitä paitsi sitä koiraa on turha enää taputella, se saa lopetuspiikkinsä näillä hetkillä, kunhan eläinlääkäri ehtii paikalle.

– Minä sen koiran voisin...

– Johan minä käskin herraa poistumaan, sanoo virkailija tylysti ja huutaa kohden takahuonetta. – Vartija! Täällä on taas yksi niitä. Tule heittämään se ulos.

Mies painaa päänsä ja lähtee suosiolla. Hän istuu varaston seinustalla olevalle penkille ja suree pientä pörröistä koiraa, joka ei saanut muuttaa hänen luokseen. Kyyneleet sumentavat miehen silmät ja lähestyvän vartijan hahmon.

– Häivy nyt nopsaan, sanoo vartija tuimasti. – Ja piilota tuo.

Vartija työntää pienen harmaan pörröisen koiran miehen syliin. Mies nousee koiraa rutistaen. Pyyhkii naamansa hihaansa ja menee matkoihinsa jalat tuskin maata koskettaen.

Alkuperäinen

Koira ja tynnyri

Pieni koira kulkee paahtavassa helteessä väistellen potkivia jalkoja. Häntä koipien välissä se luikkii kaduilla, jotka ovat täynnä ihmisiä. Se yrittää napata katukaupustelijan jalkojen juuresta sinne tipahtaneen makupalan, mutta saa lujan potkun kylkeensä, jolloin se pakenee uikuttaen kauemmas. Pienen koiran kasaan painunut vatsa huutaa ruokaa, mitä tahansa ruokaa. Se pysähtyy hetkeksi nuolemaan kuivaan maahan tippuvaa vettä, saa juotua pari pisaraa ennen kuin se taas ajetaan pois.

Yöllä pieni koira etsii syötävää ihmisten poisheittämistä jätteistä. Se tuntee monta herkullista tuoksua, mutta ei pääse kiinni tuoksun aiheuttajaan. Roska-astiat ovat liian painavia kaadettaviksi eikä se saa niiden kansiakaan auki. Kohdalle pysähtyvästä kuorma-autosta tulee ulos mies, joka potkaisee koiraa ennen kuin nostaa roskat kuorma-auton kyytiin.

Koira seuraa tuoksuja ja päätyy paikkaan mihin kuorma-auto jättää roska-astioista tyhjennetyt jätteet. Se huomaa miten samoja roskia on penkomassa monta muutakin koiraa. Se näkee miten resuiset, laihat lapset penkovat samoja roskia koirien kanssa kilpaillen niiden kanssa samoista herkkupaloista.

Pieni koira saa napattua itselleen aarteen vasta tuotujen roskien seasta. Se puree tiukasti hampaansa siihen ja säntää poispäin muiden tavoittamattomiin. Valon ja pimeyden rajalla se löytää kyljellään makaavan tyhjän tynnyrin, pujahtaa sen sisään ja alkaa jäystää aarrettaan. Vatsa täynnä se nukahtaa ja herää vasta kun tynnyrin ympärille kerääntyy itkeviä lapsia. Pieni koira höristää korviaan. Se koittaa päättää paeta vai jäädä.

Alkuperäinen

Maa

Se makaa liikahtamatta ikivanhan naavaisen kuusen alla, oksien suojassa, kuusen muhkuraisten juurten päällä. Se on maannut siinä pitkään, karikkeen peittämänä, muuttuen osaksi maata, tuntien maan kosketuksen koko peikkoudessaan.

Peikko painautuu liikkumattomuudessaan kuusen juuria vasten, tuntee niiden maasta nostaman elinvoiman virran. Se ammentaa virrasta mielikuvia, antaa sen huuhdella ajatuksiaan. Kuunnellen samalla kuusen latvassa leikkivien tuulten ääniä.

Peikko puhuu äänettömin sanoin kuuselle. Kertoo näkemistään tarinoista, kuulemistaan lauluista, karhusta, ketusta ja pienestä sudesta. Kuusi kätkee peikon kertomukset nilaansa. Huminaksi vuosikasvuunsa, tuulisten päivien lauluksi.

Jonain päivänä peikko nousee liikkumattomuudestaan. Nojautuu kuusta vasten kertoen itselleen tarinat, joita tuuli on huminana kuljettanut puulta toiselle. Peikolta peikolle.

Alkuperäinen

Vesi

Peikko kävelee veden päällä lumen narskuessa sen jalkojen alla. Järvi kihertää hiljaa itsekseen peikon paljaiden jalkojen kutittaessa sen selkää. Se vääntelee selkäänsä saadakseen kaikkein kutiavimman paikan peikon tallattavaksi. Lopulta järvi nousee jään ryskyessä seisomaan.

Kiirettä pitäen peikko kapuaa sen olalle. Järvi venyttelee ja huomaa peikon olkapäällään, tervehtii sitä ja ojentaa kätensä. Peikko ui kättä myöden lähes pystysuorassa seisovassa vedessä rantaan ja ryhtyy houkuttelemaan lunta siihen liki.

Järvi haalii lunta kourakaupalla ja hankaa sillä itsensä ja limoittuneet kutiavat pohjakivensä puhtaaksi. Peikko auttaa. Järven koko olemus kirkastuu ja metsässä tuntuu puhtaan veden tuoksu. Järvi käy altaaseensa pitkäkseen, kääntää kylkeään ja kehrää tyytyväisenä.

Alkuperäinen

Ilma

Ilma suhisee peikon korvissa tämän kulkiessa seitsemän peninkulman saappaillaan etsimässä peikonpähkinöitä. Peikko väsyy suhinaan ja pysähtyy hetkeksi taputtelemaan korviaan.

Taputtelu ei auta vaan suhina jatkuu. Peikko irrottaa korvansa ja lyö niitä polveaan vasten, jolloin niissä oleva ilma kierähtää suoraan peikon polvelle. Peikko nappaa ilman mustiin kynsiinsä, nostaa sen kasvojensa eteen ja katsoo sitä tiukasti silmiin. Ilma pistää suunsa suurelle töttörölle ja päästää pitkän ilkamoivan suhinan.

Peikkoa alkaa vähän naurattaa ja se suhisee kilpaa ilman kanssa. Kaataa sitten korvansa täyttäneen suhinan kanervikkoon, jossa se longertaa kuin sata käärmettä. Peikko laittaa korvansa paikalleen ja jatkaa kulkuaan ilman roikkuessa iloisesti suhisten sen hännässä.

Alkuperäinen

Tuli

Pimeys laskeutuu metsään. Se taittelee siivet selkäänsä ja koputtaa peikon ovelle. Peikko avaa ja kutsuu pimeyden luolaansa.

Istuvat hiljaisuudessa, kunnes pimeys rohkaistuu ja pyytää: "Saanko nähdä sen taas?"

Peikko myöntyy, kaivelee taskuaan. Siellä, tuohen suojassa, tuhkan sisällä, kipinässä, asuu tuli. Peikko kaataa tuhkan kouraansa, etsii kipinän, tarjoaa taulanpalaa hiljaa puhaltaen. Tuli kurottaa kipinästä ahmaisten taulan. Kohahtaa pyytäen lisää.

Peikko näkee pimeyden nyökkäävän ja lupaa: "Tehdään nuotio." Tuli hyppää kipinästä karaten metsään. Tuo sieltä kuivaa puuta nuotioon ja ryhtyy tanssimaan sen yllä. Pimeys lumoutuu tulen tanssista, hengittää sitä sisäänsä ja muuttuu hieman olemattomammaksi.

Pimeys nousee siivilleen luvaten palata. Peikko irvistää virnistyksen.

Alkuperäinen

Säädin

Nuori automaatioinsinööri lupaa rehvastellen ratkaista kaikkien asiakkaiden kaikki ongelmat sijoittamalla muutaman säätimen sinne sun tänne ja viruttamalla niihin pari takaisinkytkentää välttääkseen ylenpalttisen elektronisen kavitoinnin. Insinööri on juuri suorittanut viimeiset tentit ja on piripintaan täynnä itseluottamusta uudessa työpaikassaan.

Insinöörin jalat nurjahtavat hänen tavatessaan kollegansa, nuoren naisen, ekonomin, joka on myynyt asiakkaalleen lupauksia huomisesta ja kassavirran huimasta kasvusta. Nainen loksahtaa insinöörin piirtämään ihannenaisen lokeroon, eikä nuori insinööri perusteellisista analyyseistään huolimatta löydä pienintäkään toleranssin ylitystä missään.

Pää puolittain sekaisin tuo insinööri asettuu piirustuslautansa ääreen ja ryhtyy suunnittelemaan ratkaisua naisen esittelemään asiakastarpeeseen. Insinöörin ajatuksissa pulpahtelevat pintaan vuoroerin naisen kasvot ja vartalo, välillä asiakkaan odotukset.

Nuori nainen, se ekonomi, tulee kiivain askelin liki insinööriä. Naisen kasvoilla on tuima ilme kun hän heilauttaa kättään ja mojauttaa huiman korvapuustin insinöörin päävärkkiin. Insinööri pöllämystyy ja ihmettelee naisen reaktiota. Rohkaisee mielensä ja kysyy syytä naisen väkivaltaiseen käytökseen.

- Laitoimme asiakkaan kanssa sen säätimen paikalleen ja se oli välitön menestys. Prosessi toimi kuin unelma. Minun oli kuitenkin pakko painaa paniikkikytkintä ja pysäyttää se vehje tyystin.

- Miksi ihmeessä? kysyy nuori insinööri hämmästyneenä.

- Se säädin vaikutti minuunkin. Se optimoi minun mielihyväni. Ja oli lähellä ettei mieleni olisi ollut siinä asiakkaan edessä ihan liian hyvä. Ehdin pysäyttää sen vempaimen viime hetkellä, kohta en olisi enää pystynyt, saati tahtonut.

Nuori insinööri katselee suunnittelemansa säätimen kaaviota. Nuoren naisen, sen ekonomin, kasvot katsovat häntä vastaan jokaisesta johdotuksesta, jokaisen komponentin ja moduulin takaa. Lopulta insinööri ymmärtää kytkentöjen perimmäisen yhteyden. Hän valitsee oikean työkalun, kumartuu kaavion puoleen ja poistaa siitä turhanpäiväisen paniikkikytkimen.

Alkuperäinen

Vetoketju

Mies istuu puiston penkillä kylmässä tihkusateessa. Hän kaivaa nyssyköistään makkaranpätkän, haukkaa siitä ja nojautuu taaksepäin yrittämättäkään suojautua sateelta, joka sekoittuu miehen silmistä hiljaa valuviin kyyneliin.

Laiha keltainen koira tulee varoen liki miestä. Mies ojentaa koiralle loput makkarasta. Koira hotkaisee makkaran ja jää istumaan maahan miehen viereen. Mies pyyhkii silmänsä ja ojentaa kättään koiralle, joka nuuhkaisee sitä sallimatta miehen kuitenkaan koskettaa itseään.

- Se oli pelkkä piiloleikki. Näytelmä. Esitin aina roolia, sanoo mies hiljaisella äänellä koiralle. - Aina. Ikinä en osannut kertoa mitä oikeasti halusin tai mikä oli minulle tärkeää. En edes itselleni, olin piilossa omien ajatusteni takana.

Koira kallistaa päätään kysyvästi ja heilauttaa häntäänsä.

- Se hymyili suoraan sieluuni, jatkaa mies. - Pelkäsin sitä. Pelkäsin, että paljastaisin itseni. Enkä halunnut kenenkään tietävän, voivan satuttaa minua.

Koira nuuhkii miehen nyssyköitä ja haukahtaa kysyvästi. Mies pyörittää päätään näyttäen koiralle tyhjiä käsiään.

- Tiedätkös mitä luulen, koira? kysyy mies. - Luulen, että sekin piiloutui itseltään. Esitti roolia, jota se luuli pitävän esittää. Siinä meitä oli kaksi toistaitoista samassa näytelmässä, piilossa itseltään ja toiselta. Eikä kumpikaan löytänyt edes itseään saati toista.

Koira nostaa kinttuaan ja merkkaa miehen sateen kastelemat nyssykät. Mies on taantunut muistikuviinsa eikä reagoi mitenkään koiran poistumiseen. Nousee lopulta omatekoisesta suostaan, ryhdistäytyy ja lähtee tapaamaan elämänsä naista kokeillakseen saisiko sielunsa vetoketjun avattua.

Alkuperäinen

Ranta

Suurten puiden lomassa on polku. Peikko on metsän halki kulkiessaan kiusannut puita ja viskonut käpyjä. Kurillaan se on vaihtanut ja sekoittanut puiden latvuksia. Puut humisevat uteliaasti totutellen uuteen oloonsa. Kävyt kiljuvat riemusta peikon annettua niille huimaa kyytiä ja hieman peloteltua niitä.

Peikko istuu rannalle ja kaivaa varpaansa kallioon. Sen käsi koskettaa aaltojen tasoittamaa rantahiekkaa. Peikko tuntee hiekan lämmön ja kostean sileyden.

Rantahiekka nousee ja käy istumaan peikon viereen. Hetken ne antavat katseensa levätä samassa hetkessä. Rantahiekan pinnalta varisee pieniä hiekan jyväsiä jatkuvana virtana aiheuttaen hiljaisen jatkuvan kihinän.

Rantahiekka katsoo peikkoa ja kihinän rytmi muuttuu. Peikko kaivaa taskustaan huilun, josta peikon sormien hivellessä liukuu laineinen luritus. Rantahiekka ottaa muutaman tanssiaskeleen ojentautuen peikkoa kohden.

Peikko ja rantahiekka tanssivat pienten kvartsihiukkasten pilven kimallellessa niiden ympärillä. Varisevan hiekan kihinä laantuu hiekan asettautuessa rannalle jyvänen jyväseltä tanssin kuvaksi. Jyvänen rantahiekkaa jää lähelle peikon sydäntä.

Alkuperäinen

Oksa

Kylillä puhutaan varastona käytettävässä vanhassa saunassa kummittelevan. Sinne viedyt esineet eivät ole enää haettaessa samanmoisia. Kengistä voi puuttua toinen tai ne molemmat voivat olla vasemman jalan kenkiä. Suksien kärki voi kääntyä nurin tai siteet irrota ja kadota. Rautakankikin saattaa mennä solmuun ja kirjoitettu teksti kääntyä hepreaksi.

Vanhassa saunassa asuva saunatonttu on turhautunut ja niin likainen että sitä kutittaa alinomaa ihan joka paikasta. Sen harmaa nuttu ja lakki ovat lian mustaamia, pöksyt liasta jäykät kuin vesivaneri. Jaloissaan sillä on koppuroiksi kovettuneet kiveräkärkiset pieksut. Partakin takkuinen ja ruokkoamaton.

Saunatonttu penkoo varastoa hakien jotain, jolla irrottaa kutina itsestään. Mikään ei kuitenkaan auta. Tonttu ähisee ja nakkelee tavaroita pitkin ja poikin varastoa noituen ja voimasanoja singoten, luoden varastoon yhä suurempaa epäjärjestystä.

Nainen käy sisään, näkee noen tummentamat seinät ja pitää näkemästään. Sekamelskan läpi hän näkee saunan lämpimänä tupana, paikkana, jossa tietää viihtyvänsä. Viivyttelemättä nainen kantaa roinat ulos, siivoaa ja järjestää tavaransa haluamallaan tavalla. Vanhan kiukaan paikalle tulee pieni puuhella, yhdelle seinälle seinävaate ja sen viereen heteka. Senkki saa koristaa ikkunaseinää.

Illalla nainen lämmittää hellalla vettä, kaataa sen pesukomootin päällä olevaan vatiin ja lähtee hakemaan lisää vettä kaivolta. Palatessaan hän huomaa vadissa olleen veden muuttuneen aivan mustaksi. Nainen hymyilee ääneen ja vaihtaa vatiin puhtaan veden. Ennen nukkumaanmenoaan hän kiehauttaa vielä kattilallisen puuroa, jonka jättää jäähtymään hellan reunalle puinen lusikanvarsi kannen välistä pilkistäen.

Siisteihin, joskin hiukan kosteisiin vaatteisiin pukeutunut puhdas saunatonttu istuu vanhan saunan portaalla puuroa pistellen. Se haroo suittua partaansa tuumien osaisiko vanha saunatonttu ruveta kotitontuksi. Tuumittuaan kyllikseen se vie taittamansa oksan sisälle senkin päällä olevaan vaasiin, suorii maton tupsut ja piiloutuu hellan takana olevaan rakoon tehden olonsa kotoisaksi.

Alkuperäinen

Sus sentään

Susi katsoo ikkunasta kahden jouluporsaan tanssia karhun tuvan ulkopuolella syvässä hangessa. Porsaat ovat kuin unesta ja laulavat sekaisin kahta laulua. "Karhu nukkuu" ja "Who is Afraid of Big Bad Wolf?" Molempien laulujen läpi kuuluu yksi yksittäinen idea: On helppoa olla rohkea silloin kun ei ole mitään pelättävää. On helppoa uhota kun tietää karhun nukkuvan ja suden olevan vasta ihan pieni.

Pieni suden poikanen tietää kasvavansa suureksi. Se on jo hieman suurempi kuin kesällä. Vuoden päästä se on jo ihan susi. Sutuus kuohuu vahvana pienen suden poikasen sisällä.

Susi katsoo uudelleen ikkunasta. Porsaat on paistettu kullanruskeiksi ja niiden yllä leijuu muheva tuoksupilvi. Toisella on suussaan punainen jouluomena, toisella vihreä. Pienemmän porsaan haitari on unohtunut aitan portaille. Se painuu hiljalleen kasaan, jolloin kuuluu matala viheltävä ääni. Punaisen vaatteen häivähdys katoaa taustan lumisateeseen.

Pieni suden poikanen nostaa päätään tuvan lattialla. Se katselee ympärilleen ja huomaa että on vielä yö. Pieni susi painaa päänsä takaisin tassujensa väliin ja sulkee silmänsä.

Alkuperäinen

Sumu

Punakeltainen kettutyttö kävelee sumussa. Välillä, ikään kuin yllättäen, ilmestyy sumusta muita kulkijoita vain kadotakseen saman tien. Sumun hetkeksi väistyessä pilkahtaa etäämpää hiljaa virtaava joki. Kettutyttö tuntee olevansa irti itsestään ja ajasta. Hänen aistinsa villiintyvät.

Moottoripyöräilevä nuorukainen nojaa sumussa pyöräänsä. Oranssinen hehku virtaa vallattomana kettutytön ja nuorukaisen tilojen yhtyessä. Hymy leviää nuorukaisen kasvoille hänen todetessaan: "Sinä."

"Me." Vastaa kettutyttö koko kettuudellaan sanaansa painottaen. "Tahdotko aikani?"

Punakeltainen kettutyttö kulkee portaissa nuorukaisen edellä. Nuorukaisen katse jää lepäämään kettutyön iholle.

Alkuperäinen

Stressi

Itseensä ja työhönsä väsynyt mies nukkuu raskasta unta. Unen kiemurat kiertyvät miehen ajatusten ympärille ja järjestävät ne uudella tavalla luoden tilaa uusille ja mukavammille ajatuksille. Unesta kertyvä lepo saa miehen rentoutumaan ja unen kevenemään.

Unessa miehen luo tulee tämän mieleinen nainen. Nainen hymyilee ja tekee itseään tykö ojentautuen sängylle miehen viereen samaan uneen. Miehen mieli seikkailee naisen iholla ajatusta ja kosketusta kuljettaen. Naisen sisin olemus yhtyy miehen ymmärrykseen synnyttäen mielikuvia keskinäisestä sulautumisesta. Mies ymmärtää naisen reaktioista tämän kokevan hetken vahvana ja huomaa saman intensiivisyyden toistuvan moninkertaisena omassa kokemuksessaan. Enenevä ilo läikkyy molempien olemuksessa.

Seuraavana aamuna mies kulkee töihin kevein askelin. Hymy ei suostu väistymään hänen huuliltaan vaan saa vastaantulijatkin hyvälle tuulelle.

Kahvitauon jälkeen mies menee tapaamaan naista ja tapaa tämän syventyneenä työhönsä ilmeisen stressaantuneena. Onnen tunteen vielä viipyillessä miehen ajatuksissa hän kertoo naiselle unestaan ja naisen osuudesta siinä. Nainen tuntee välittömästi itsensä hyväksikäytetyksi, kimmahtaa ylös ja antaa miehelle mojovan korvapuustin potkaisten tätä vielä kipeästi sääriluuhun korkokengällään.

Hämmentynyt mies pitelee kuumottavaa poskeaan ja katselee kipakoin askelin etääntyvää naista. Hymy palaa miehen huulille.

Alkuperäinen

Seitsemäs totuus

Viehkeästi liikkuva nainen päästää irti huivistaan. Tuuli tarttuu ohueen huiviin ja nostaa sen yhteen aukeaa ympäröivistä puista. Mies seuraa naisen tanssia istuen rennosti retkihuovalla naisen jalkojen juuressa.

Naisella on jäljellä kuusi huivia ja totuutta. Ensimmäisen huivin irrottaminen on paljastanut oranssia hehkuvan sulkatyylisen kampauksen. Naisen jatkaessa tanssiaan hän paljastaa viivytellen salaisuuden toisensa jälkeen: valkean hymynsä, kettutatuoinnin olkapäässään, lävistyksen navassaan, oranssin hameen ja noenmustan topin.

Mies tuntee kasvavaa kiihkoa. Nainen on upeinta mitä hän on nähnyt, upeinta mitä hän uskoo koskaan näkevänsä. Mies odottaa naisen heittävän pois viimeisen, seitsemännen huivin.

Naisen ilme kuvastaa päättäväisyyttä hänen irrottaessaan otteensa viimeisestä huivista ja ojentaessaan kätensä miehen nähtäväksi. Sormessa on yhdeksästä yhteen kietoutuvasta silmukasta tehty hopeinen sormus.

Nainen on lopettanut tanssimisen ja seisoo vakavana miehen edessä sanoen:

- Olen sitoutunut. Rakastan toista naista.

- Mutta...

- On se totta. Olen aina rakastanut. Et halua tietää.

- Mutta...

Muutamalla keveällä askeleella nainen poistuu aukiolta. Ohuet huivit liehuvat naisen perässä kuin pyrstötähden tulisena hehkuva vana. Mies katsoo typertyneenä metsään katoavaa unelmaansa.

Alkuperäinen

Peli

Mies hellittää otteensa nappulasta tehtyään siirron elämänsä shakkilaudalla. Nappula rupeaa vajoamaan ruudussa olevaan suonsilmäkkeeseen. Se kiljuu kuin syötävä ja koittaa heittäytyä pois suosta. Mies ojentaa kättään siirtääkseen nappulaansa uudelleen ja huomaa, että shakkikello laskee aikaa vain hänen vastustajalleen. Pelinappula nyyhkyttää sydäntäsärkevästi.

Kuolema tekee oman siirtonsa. "Shakki kolmen siirron päästä. Muista, että jokainen valintasi on peruuttamaton."

Shakkikellosta virtaa aikaa miehelle. Nyt hänellä on tämä hetki. Hän näkee vastustajansa pelin ja sen kehittymismahdollisuudet. Hän tietää olevansa vastustajaansa kokemattomampi pelaaja ja todennäköisesti häviävänsä ennemmin tai myöhemmin. Siitä huolimatta hän siirtää jo lähes uponneen pelinappulansa pois suonsilmäkkeestä, mahdollisimman etäälle siitä.

Kuolema siirtää. "Shakki toisella, shakkimatti kolmannella. Sinulla on vielä aikaa."

Mies kuulee kellon hitaan raksutuksen. Peli on päättymässä vastustajan voittoon. Pelinappulat itkevät hiljaa. Mies kohottaa katseensa ja kohtaa vastustajansa tyhjän katseettomuuden. "Pelaatko minun virheilläni vai omalla osaamisellasi?"

Kuolema on vaiti.

Mies vaihtaa pelin sääntöjä ja muuttaa tilanteen. "Patti."

Kuolema nyökkää. Jättää pelin ja kääntyy pois. Pysähtyy vielä ja toteaa. "Hyvä siirto. Osaan sen nyt."

Alkuperäinen

Tahdon

Tahdon maistaa ihosi tuoksun,
nähdä kätesi kosketuksen.
Tahdon kuulla kukkasi kipinät,
tuntea tahtosi elävän.
Tahdon olla lempeä ajatuksesi,
viettää päiväni sinussa.

Alkuperäinen