Maa

Se makaa liikahtamatta ikivanhan naavaisen kuusen alla, oksien suojassa, kuusen muhkuraisten juurten päällä. Se on maannut siinä pitkään, karikkeen peittämänä, muuttuen osaksi maata, tuntien maan kosketuksen koko peikkoudessaan.

Peikko painautuu liikkumattomuudessaan kuusen juuria vasten, tuntee niiden maasta nostaman elinvoiman virran. Se ammentaa virrasta mielikuvia, antaa sen huuhdella ajatuksiaan. Kuunnellen samalla kuusen latvassa leikkivien tuulten ääniä.

Peikko puhuu äänettömin sanoin kuuselle. Kertoo näkemistään tarinoista, kuulemistaan lauluista, karhusta, ketusta ja pienestä sudesta. Kuusi kätkee peikon kertomukset nilaansa. Huminaksi vuosikasvuunsa, tuulisten päivien lauluksi.

Jonain päivänä peikko nousee liikkumattomuudestaan. Nojautuu kuusta vasten kertoen itselleen tarinat, joita tuuli on huminana kuljettanut puulta toiselle. Peikolta peikolle.

Alkuperäinen